torstai 1. toukokuuta 2014

03: Rakkauden liekki


Hei taas kaikki lukijat! Elina Ilmarisen "seikkailut" saavat jälleen jatkoa! :)
Anteeksi kun tämä osa jälleen kerran myöhästyi. Minulla on ollut paljon kiireitä lukiossa ja vapaa-ajallakin, joten blogien kirjoitukset ovat jääneet vähemmälle. On ollut paljon stressiä ja uniongelmia. Toivon, että annatte anteeksi. ;)
Minulla oli tämän osan nimeämisessä paljon ongelmia, ja nyt tyydyin tällaiseen yksinkertaiseen, kuluneeseen ilmaisuun. No, ehkä nimi ei ole tämän osan pääosassa! Mutta toivon että jaksatte lukea tämän silti! Lukuiloa kaikille! :D
-Sims3Pelaaja



Olin vihdoin saanut enemmän rahaa, joten päätin ostaa jotain uutta talooni. Esimerkiksi tapetti oli uusittu, ja muutamia uusia huonekalujakin olin hankkinut.


Ai niin, myös kodinsisustuskin parani huomattavasti, kun hankin uuden taulun SimCity-marketista. Se ei ole mikään kovin arvokas taideteos, sillä se ei ollut kallis, mutta ilo silmille se on kuitenkin.


Heräsin aamulla hieman unentokkurassa, mutta kylmä vesi kasvoihin auttoi virkistymään. Lisäksi katsoin jonkin aikaa televisiota, ennen kuin olisi aika lähteä töihin. Sen jälkeen ruokin Jaken.


Jonkin ajan kuluttua taksi tuli hakemaan minut kotoa. Vapaapäiväni olivat ohi, joten nyt saivat työt jatkua vaihtelun vuoksi.


Soitin asiakkaalleni. Tätä asiakasta minulla ei ennen ollut, mutta nyt hän pyysi apuani kotinsa sisustamisessa.


Talo näytti tältä. Mielestäni se oli todella hieno, eikä itselläni ollut kuin vain pieni hökkeli. Kunpa saisin vielä enemmän rahaa, niin rakentaisin itselleni isomman talon...ja ai niin, ei pidä unohtaa Jakkea.


Kului noin kolme tuntia, kunnes kaikki huonekalut oli paikallaan. Olin noutanut ne eräästä isosta kauppakeskuksesta läheltä Roaring Heightsia.


Tältä lopputulos näytti. Asiakas katseli uudistettua vessaa, mutta josta oli tullut nyt myös pesuhuone.


"Kuule, Elina...tuo oli ihan LOISTAVA lopputulos! Sinulla on selvästi silmää kodin ilmeelle!" asiakas yllätti minut noilla sanoilla.
"Oi kiitos! Kiva kun pidät lopputuloksesta", sanoin ilahtuneena.


Asiakkaan luvalla sain käydä itse tarkistamassa, että kaikki "uudessa" pesuhuoneessa on kunnossa. Ja samalla sain ihailla käsieni työtä. En tarkoita kuitenkaan, että olisin itserakas, mutta saahan sitä olla sopivasti ylpeä itsestään.


Nainen soitti kitaraa. Mielestäni hän soitti kitaraa varsin hyvin, vaikka ehkä hänestä ei tulisikaan mitään rocktähteä.


Kävin työkeikan jälkeen kaupungilla, muun muassa ruokakaupassa ja pankissa nostamassa rahaa isompia ostoksia varten. Olin näet saanut jälleen mukavasti rahaa, kun tein asiakkaiden mielestä niin hyvää jälkeä työssäni. 


Kotiin päästyäni menin tervehtimään Jakkea, joka oli ulkona. Minä luotin siihen, että Jakke ei karkaisi kotoa, sillä olin kouluttanut sitä niin paljon. Ja ei Jakke karannutkaan. Mutta tiedoksi kaikille koiran omistajille tai sellaista haluaville, että koiraa ei kannata jättää ulos - ei ikinä.


Söin päivälliseksi juustokeittoa. Se maistui melko voimakkaalta, mutta varmaan johtui liiallisesta suolasta ja sipulin käytöstä. No, kyllä se vatsalle joka tapauksessa kelpasi.


Syötyäni päivällisen (joka oli ehkä samalla iltapala), katsoin hetken televisiota, sitten menin pesemään hampaat ja nukkumaan. Oli ollut mukava, mutta samalla pitkä päivä.


Myös Jakke nukkui omassa "sängyssään", ulkona olevassa koirankopissa. Sekin oli varmasti väsynyt, koska oli ollut pitkä päivä - varsinkin kun omistaja oli pitkään poissa kotoa.


Seuraavana aamuna minun piti soittaa jälleen kerran putkimiehelle (tai mikä se nyt olikaan), sillä vessanpöntössä oli ilmeisesti jokin tukos. Minua ällötti moinen, sillä olen yleensä hyvin tiukka tuottamissa päästöissäni...sanoinko tuon ääneen?


Jonkin ajan kuluttua putkimies tuli taloon. Hän tuli avaamaan WC-pöntön tukoksen.


"Hän näyttää jotenkin tutulta", muistelin, kun katselin miehen tuttuja kasvonpiirteitä. Lähes silmänräpäyksessä tajusin, että hän oli Franklin Wilson! "Miksi en heti tajunnut?"


"Ai se olit sinä, Franklin! En tajunnut heti, että se olit sä!" sanoin innostuneena.
"Minähän se tässä olen, Elina", Franklin sanoi hymyillen.
 "Mitä kuuluu? Voidaanko jutella hetken?" kysyin leveä hymy kasvoillani.


"Sopiihan se, minulle ei ole sovittuja aikoja enää tämän päivän puolella!" Franklin sanoi.


Ja silloin, kuin automaattisesti, halasimme toisiamme. "Ihan kuin olisimme luodut toisillemme", ajattelin mielessäni. "Onko tämä se rakkauden liekki, joka on sytyttänyt meidän sydämemme  tuleen?"



"Haluaisitko sä jäädä yöksi? Voitaisiin jutella ja tehdä enemmän kivoja juttuja! Tai siis, ei meidän ole pakko tehdä mitään suuria asioita, mutta kuitenkin!" ehdotin Franklinille.


"Kyllä se kai käy, koska ei oo mitään töitä enää tänään", hän totesi. Ja niin Franklin jäi jälleen kerran ystävänsä luokse yökylään.


Menimme ulos ihailemaan tähtitaivasta. Oli sopivan lämmintä, eikä tuuli puhaltanut ollenkaan.


"Katso, Elina! Tuo pilvi näyttää joltain avaruusolennolta!" Franklin sanoi ja osoitti ylös.
"Kappas, niinhän se näyttääkin", sanoin osittain kiinnostuneena, osittain ajatuksissani.


Istuimme hetken aikaa vierekkäin sanomatta sanaakaan. Tuntui hieman kiusalliselta, kun vierelläni ollut mies ei sanonut mitään. Mutta ehkä se olikin vain hyvä juttu, sillä joskus yksikin lausahdus voi pilata erityisen hetken.


Hetken päästä nousimme ylös, ja halasimme uudelleen. Jotenkin minusta tuntui siltä, että nyt olisi sopiva hetki siihen...paljastaa, että rakkauden liekki palaa sydämmessäni. "Entä jos hän ei oikeasti pidä minusta?" ajattelin hetken verran. Entä jos Franklin teeskentelee? No, se selviää kohta...


"Franklin, minä...pidän sinusta todella paljon", uskaltauduin lopulta sanomaan totuuden.


"Voi Elina, niin minäkin. Enkä minä valehtele, minä...minä oikeasti pidän sinusta myös", Franklin sanoi hieman punastuen.


"Tiedän sen", sanoin lähes kuiskaten.
Franklin tuli tavallista hermostuneemmaksi, kun lähestyin häntä hitaasti, mutta varovasti.


"Minä...rakastan sinua", sanoin itsekin jännittyneenä.
Ja sitten suutelimme ensimmäistä kertaa toisiamme. Ensisuudelma. Ainakin se oli sellainen minulle, en tiedä Franklinista. Mutta ensisuudelma oli todellakin jotain erityistä, se tuntui niin...en osaa oikein kuvailla sitä, mutta jotenkin se tuntui niin ihanalta.
"Minäkin r-rakastan sinua", Franklin sanoi suutelemisen jälkeen.


"Minulla on sinulle yllätys, Franklin", kuiskasin hänen korvaansa.
"Onko? Mikä se on?" Franklin innostui.


Silloin otin taskustani jotain todella kiiltävää. Se oli vanha luokkasormukseni, josta en ole ehkä vielä kertonut. Sain sen, kun minut herätettiin koomasta. Ainoa muistoni kouluajoiltani, jonka nyt päätin antaa pois. Mutta se olisi varmasti sen arvoista.
"Tuletko...tuletko puolisokseni? Ymmärrän, jos et halua, sillä tulihan tämä näin nopeas..." sanoin mahdollisimman luotettavalla äänellä, kunnes Franklin keskeytti minut.
"Ei sinun tarvitse selitellä! Totta kai haluan olla puolisosi! Kyllä! Tahdon!" hän sanoi niin onnellisella äänellä kuin oli mahdollista.


Ja nyt olemme virallisesti yhdessä. Tai siis, ei ihan vielä...


"Me voimme leikkiä, että menemme nyt naimisiin, mutta voimme käydä kaupungintalolla virallistamaan avioliittomme", sanoin nauraen.
"Ei, kyllä tämä on minulle ihan virallinen tilaisuus! Vain meille kahdelle!" Franklin sanoi hymyillen.



"Voitte suudella morsianta", olisi pappi nyt varmaan sanonut. Mutta ei ollut tarvetta nyt pastorille, vaan vain kaupungintalossa käymiselle.


3 PÄIVÄÄ MYÖHEMMIN:

Olimme käyneet jo kaupungintalolla virallistamassa avioliittomme, saaneet oikeat sormukset ja palanneet vastavihittyinä kotiin. Nyt alkaisi virallinen parisuhde-elämä, minulla ja Franklin Wilsonilla. Eikä siinä vielä kaikki, jotain muutakin oli tapahtunut...


Tiistaina kello 10.35 tapahtui jotain merkittävää. Aivan, olimme hankkineet uuden koiran! Sen nimeksi tuli Perdita, ja se oli samannäköinen kuin Franklinin edesmennyt koira. Siis ajokoira.


"Muistakaa pitää koirasta huolta tai muuten molemmat koiranne huostaanotetaan!" sosiaalivirkailija sanoi, kun lähti talostamme takaisin sinne, mistä tulikin.


Jakke sai itselleen vihdoin oikean leikkitoverin - ja kenties sitäkin läheisemmän ystävän. Olinhan minäkin leikkinyt sen kanssa, mutta Jakke tarvitsi toista lajikumppania vierelleen. Tai niin me ainakin Franklin kanssa ajateltiin. 


Laitoin innoissani ruokaa itselleni ja "heilalleni". Meillä oli paljon suunnitelmia yhteiselle tulevaisuudellemme.


Uusi huone oli rakennettu taloomme; siitä tuli makuuhuone. Nyt sai vanha sinkkusänky lentää sinne, missä Aurinko ei paista. Toisin sanoen myin entisen sänkyni, ja ostimme uuden parisängyn uuteen makuuhuoneeseen. Meillä oli juuri sopivasti rahaa tällaiseen muutokseen. Nyt oli nimittäin "Remontti-Reiskan tarpeet" alemyynnissä! Miten loistava sattuma!


Perdita pureskeli tyytyväisenä tälle hankittua, muovista puruluuta. Älkää huoliko, kyllä me myös Jakkea muistettiin! Ostettiin sillekin samanlainen.


"Franklin...minulla olisi sinulle asiaa", sanoin hieman salamyhkäisenä.
"Mitä se oikein olisi?" Franklin kysyi epävarmana.
"Kerron sen sängyssä", sanoin vihjailevasti.


"Franklin...oletko ikinä ajatellut saavasi omia lapsia?" kysyin vakavana.


"Totta kai mä haluan omia lapsia! Eikä haittaa, tuleeko poika vai tyttö, mikä tahansa sieltä tuleekin, kelpaa minulle!" Franklin sanoi humoristisen vakavasti.


Ja niin, nuoripari sai rentoutua, ja unohtaa muun maailman murheineen päivineen.


Nukuin seuraavana aamuna melko pitkään, sillä kello oli 12.30 kun heräsin. Oli ilmeisesti vierellä levänneen ihmisen ansiota, sillä minulle tuli turvallisempi olo, kun sain olla hänen vierellään.


"Huomenta, rakas", sanoin haukotellen.
"Huomenta, oma kultani", Franklin vastasi hymyillen.
Huomasin, että Franklinilla oli jo päivävaatteet yllään. Hän oli ilmeisesti käynyt jossain työkeikalla.
"Muuten Franklin, eihän tuo putkimiehen työ ole välttämättä kokoaikainen, vaan osa-aikaista työtä", sanoin mietiskellen.
"Taidat olla oikeassa, paitsi että olen työskennellyt putkihommien parissa jo kaksi ja puoli vuotta", Franklin sanoi. "Sitä voidaan ehkä kutsua jo kokoaikaiseksi työksi."

"Kaksi ja puoli vuotta?" mieleeni pamahti jotain, mitä en sillä hetkellä voinut oikein käsittää. Enkö minä herännytkin koomasta lähes kaksi vuotta sitten? Onko Franklinilla jotain tietoja menneisyydestäni, vai ei? Todennäköisesti ei. Ei se voisi olla mahdollista, emme edes tunteneet silloin, kun tapahtui jotain, mitä en voi enää muistaa. Mutta antaa olla, ei menneitä kannata liikaa muistella...



"Lähteepäs sinusta paljon karvoja, Perdita", Franklin sanoi harjatessaan koiran turkkia. "Saa nähdä, tuletko viihtymään ystäväsi kanssa entistäkin paremmin..."


Katsoin pöydällä olevaa kirjaa. En ollut lukenut kirjaa viikkokausiin. Ja tuo kirja ei näyttänyt minun kirjaltani, se oli varmasti Franklinin. Mutta jos tuo kirja sisältäisi tietoja menneisyydestäni... Aloin taas ajattelemaan järjettömiä juttuja. Olinko tulossa hulluksi? Miksi pahat ajatukset saisivat voiman juuri nyt, kun pitäisi ajatella hyviä asioita? Olimme juuri menneet naimisiin, ja kenties perheenlisäystäkin olisi luvassa...
Minun on puhuttava Franklinille jossain vaiheessa, mutta ei vielä pitkään aikaan. Katsotaan, miten päivämme etenevät...


Perdita ja Jakke tosiaan viihtyivät hyvin yhdessä. Jakelle ei valitettavasti ollut tehty leikkausta (jotta ei tulisi pentuja)...mutta, mitä se haittaisi? Olemmehan me Franklinin kanssa koiraihmisiä!


Nukuin sinä yönä tavallista huonommin. Se varmaan johtui siitä, mitä päivällä olin niin paljon ajatellut: menneisyyttäni. Jos Franklin tiesi jotain sellaista, mitä minä en vielä tiennyt...


Olimme ostaneet koirille myös upouuden pedin keittiöön. Talomme oli vielä melko pieni, mutta kyllä sitten ajan mittaan voimme kasvattaa kotimme mittasuhteita. Ja tietysti tarvitaan myös rahaa siihenkin hommaan.



Aamulla heräsin polttavaan kipuun vatsassani. Minulla oli jotenkin huono olo. Mistä se mahtoi johtua?


Jouduin käymään vessassa helpottamassa pahaa oloani. En käsittänyt, miksi minä oksensin, kun en ollut syönyt mitään pilaantunutta ruokaa niin kuin Franklin melkein teki?*

*: Katso edellinen osa (Osa 2: Uusi tuttavuus). 


Tämä ei ole välttämättä kertomisen arvoinen juttu, mutta nykyään kylpyhuoneen oven vieressä näkyy WC-pöntön kuva. Siitä ihmiset tunnistavat, missä he voivat käydä tarpeillaan. Tai sitten eivät.


Päätin lukea sitä kirjaa, mikä oli Franklinin pöydälle jättämä. Se ei onneksi ollutkaan sellainen kirja, jossa olisi ollut tietoa minun menneisyydestäni. Mutta kuka sellaista muka tekisi? Ei ainakaan Franklin. Eikä tässä ollut mitään tapahtunutkaan, minä olin itse vain ylireagoinut. Tämä oli vain minun aiheuttama, turha pelkotila.


Franklinin yksi luonteenpiirre on kätevä, joten ei ihme, että hän pitää sähkölaitteiden rukkailusta eli parantelemisesta. Värkkäily kuuluu hänen toimenkuvaansa, ja se on hienoa minun, vaimon, mielestä.


Iltapäivällä alkoi sataa kaatamalla. Onneksi olin sateen suojassa sisällä, enkä ulkona. Hrr, kuinka ikävää olisi seisoa ulkona litimärkänä!


Oli aika pestä Jakke. Sitä ei oltu pesty muutamaan päivään. Vaikka ei koiria tarvitsekaan joka päivä kylvettää, harjaus riittää. Ja joskus myös kynsien leikkuu...


Hetken päästä tajusin, mistä se huono olo oli johtunut: minä tulin raskaaksi!
"Tästä pitää kertoa Franklinille, hän ilahtuu varmasti kun saa kuulla tulevansa isäksi", sanoin mielessäni.


Franklin oli sillä hetkellä Roaring Heightsin areenalla, hakemassa uutta työtä. Nyt Franklin halusi urheilijaksi. Hän oli kertonut minulle edellisiltana, että hän aikoo lopettaa putkimiehen työt. Hän halusi vakituisemman työn, ihan vain sen takia, että ei joutuisi menemään "yllätyskeikalle". Minä olin hieman pettynyt, sillä uskoin hänen olleen erittäin ahkera ja luotettava mies työnsä parissa. Ja hän olikin. Tosin, olihan Franklin ollut jo kaksi ja puoli vuotta putkimiehen hommissa.


Ja niin se rakkauden liekki osui myös koiriemme sydämeen. Ei tästä tarvitse sitten sen enempää kertoakaan...


Kerroin seuraavana päivänä miehelleni asian, minkä te tiedätte jo.
"Kulta, olen raskaana. Sinusta tulee pian isä", sanoin tyynesti.


"Oletko? Hienoa! Minä en malta odottaa sitä vauvan tuloa!" Franklin sanoi hymy suussa.
"Niin, odotetaan vielä vähän. Kyllä se vauva tulee sieltä pian", sanoin nauraen.


Tanssimme innoissamme jonkin aikaa, ikään kuin juhlistaaksemme vauvan tuloa. Vauvakin sai tuntea äidin mahtavat tanssigroovit.


"Minun pitää mennä nyt töihin! Hei sitten, kultani! Ja ai niin, sano sille vatsa-asukillesi, että isästä tulee pian huippu-urheilija!" Franklin huusi, kun kimppakyyti tuli hakemaan.



"Heippa, kulta! Sanon kyllä!" huusin iloisena. Sitten tunsin vatsassani potkaisun. Se oli selvä merkki siitä, että vatsa-asukki pystyi jo liikuttamaan pikkuisia jalkojaan.


Olin niin jännittynyt. Onneksi unohdin edes hetkeksi ne typerät, ikävät ajatukseni. Mitä tässä turhaan pitäisi muka miettiä? Vauva on tulossa, kenties myös pörröisiä sellaisia...siis en tarkoita minun ja Franklinin lapsia.  

Ja tässä tämä osa oli! Kiitos kun luitte tämän :)
Seuraavassa osassa kerrotaan, miten Ilmariset pärjäävät uuden perheenjäsenen kanssa. Kommenttia olisi kiva saada. :D
P.S. LC Ilmariseen on luvassa vielä kaikenlaisia juonenkäänteitä, mutta ne tulkoon yllätyksinä tulevaisuudessa! :)

-Sims3Pelaaja


2 kommenttia:

  1. Miksi minä nauran kaikelle? Pörröisiä vauvoja. XD Hahahaa!
    Niin. Tämä osa on niin ihanan romanttinen. Elina ja Franklin ovat söpöimiä simpaeeja, jotka tiedän. Odotan innolla jatkoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi :)
      Tosin taisit tarkoittaa "söpöimpiä simejä", etkä söpöimpiä simpansseja xD
      Ilmarisen seuraava osa ilmestyy mahdollisesti vielä tämän viikon puolella. On ollut kiireitä, joten sen vuoksi blogien kirjoittaminen on jäänyt vähemmälle ;)
      -Sims3Pelaaja

      Poista